Tästä ei ole kovin pitkä aika, kun etsiskelin lukioaikaisia valokuvia ja tajusin, että koko sen tapahtumarikkaan kolmen vuoden aikana kertyi vain kourallinen valokuvia. Totta on, että ne oli sitäkin arvokkaampia ja suhde valokuvaan oli silloin erilainen. Kun ajattelee, että filmirullassa oli 12 tai 24 kuvaa ja ammattimaisemmilla harrastajilla 36, niin tämän päivän kuvaaminen on niin erilaista. Mun mielestä on tosi kivaa, kun nyt voi pikkulapsillekin antaa kameran käteen ja sillä samalla vehkeellä saa myös laadukkaita videoita.
Eno harrasti valokuvaamista 60-luvulla ja sen jälkeenkin. Jos hän ei olisi kuvannut, minulla olisi tosi vähän valokuvia lapsuusajoilta. Enon vanhat kuvat ovat tosi hienoja. Äiti sai yhtenä jouluna enolta pienen kameran lahjaksi. Sellainen, johon sai salaman. En muista merkkiä, mutta aikalailla tuon näköinen, kuin tuossa vierellä.
Muistan, miten menin yhden kerran kameran kanssa vaatekaappiin salaa ottamaan kuvia salaman kanssa. Kuvasin ainakin mun inhokkikengät, rumat bees-väriset remmikengät (en tiedä, miksi inhosin niitä kenkiä, bees-värikin oli inhokki monta vuosikymmentä, epäväri). Eihän niistä kokeellisista kuvista tietenkään tullut mitään. Mutta se tunnelma oli maaginen. Valokuvaus oli silloin tosi kallista. Mahtoi äitiä harmittaa, kun oli filmiä poltettu ja salama turhaan tuhlattu. En kyllä muista mitään räpätystä aiheesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti