Olin Itävallassa 4H-vaihto-oppilaana kesällä 1982. Täytin siellä 20 vuotta. Ikimuistoiset ja loppuelämää rikastaneet kuukaudet. Olemme pitäneet yhteyttä sikäläisten ystävien kanssa kaikki nämä vuodet. Yhden vaihtoperheen, Schopfien, keskimmäinen tytär, minua muutaman vuoden vanhempi Anni, jonka häitä silloin kesällä -82 juhlittiin, tulee Suomeen helmikuun alussa. Riemastuttavaa tavata Anni vihdoin täällä Suomessa.
Useampia tuttavia on vuosien varrella käynyt vierasilla. Kuten oheisen kuvan Hans, Schopfin perheen vanhin poika (perheessä 3 tytärtä ja 3 poikaa). Hansilla on ihan hillitön bisnes nykyään tiluksilla, Baumkronenweg. Uskomaton turistirysä ja aito elämyspuisto (Tuulin kanssa kävimme kylässä Kopfingissa 2 viikkoa Baumkronenwegin avajaisten jälkeen 2005 alkukesästä, josta kuvatunnelmia.)
Mutta siis se avain-aika-kello-matka-muistelus. Lähdin yksin heinäkuun lopussa 1982 kotimatkalle Itävallasta. Matkareittini kulki junalla Ötztalista Insbruckin kautta Salzburgiin, jossa minulle oli varattu jonkin oppilaitoksen oppilasasuntolasta majoitus.
Aamulla piti lähteä oven edestä ensimmäisellä ratikalla rautatieasemalle (Südbahnhof, jos oikein muistan, sekin on tuolla maailmalla aina tarkkaa, että menee oikealle asemalle, niitä kun yleensä on useita per kaupunki). Lähtö oli viiden tienoilla aamulla. Hiukan hermoilin sinä yönä, lentokonehan ei odota ja matkalla oli monta solmukohtaa. Minulle matkustushermoilu on todella harvinaista. Sinä yönä näin unta, että myöhästyin lentokoneesta.
Havahduin hereille hyvissä ajoin. Kamat kasaan ja menoksi. Ja kuinka ollakkaan, en päässyt ulos asuntolasta. En osannut avata ulko-ovea. Suomalaismallisia Abloy-lukkoja ja kääntönupikoita oven sisäpuolella ei niihin aikoihin nähnyt Itävallassa missään. Paitsi, että lukot avattiin oven sisäpuolellakin avaimella, myös kaikki ovet ja ikkunat avautuivat päinvastaiseen suuntaan kuin Suomessa.
No mitä tehdä. Ratikkapysäkki näkyi ikkunoiden läpi. Mietin, voisinko päästä matkalaukkujen kanssa huoneeni parvekkeelta hyppäämällä, olin sentään ykköskerroksessa. Mutta ei oikein. Siinähän ei sitten muuta neuvoksi, kuin etsimään joku ihminen asuntolasta, joka oli tullessani ollut hiispihiljainen, kesäloma-aikaa.
Löysin jokun tytön sieltä ja hän näytti, että huoneen avaimella pääsee myös ulko-ovesta ulos. Ta-daa. Ehdin ensimmäiseen ratikkaan ja osasin jäädä oikean rautatieaseman kohdalla pois kyydistä. Pääsin oikeaan junaan, vaikka aikaa ei jäänyt yli viime tipan. Wienin asemaltakin osasin lentokenttäbussille ja oikeaan terminaaliin. Muistan, miten hassulta tuntui kuulla ihmisten juttelevan keskenään suomea. Olin matkannut miltei koko ajan posiolaisen Tarjan kanssa ja suomea oli juteltu, mutta silti oli ihan erilaista siirtyä äidinkielen audiomaisemaan.
Tuosta yllä olevasta kuvasta vielä. Siinä olen lähdössä Ylä-Itävallasta, Schopfin perheestä, kohti Tirolia, Itävallan Laihialaan, josta minulla onkin erittäin eksoottisia tarinoita, joiden jälkeen Alpen Milch ja Tiroler Knödel maistuvat ehkä hieman erilaisilta.
Miksi minulla on kansallispuku päällä? Se oli meidän vaihto-oppilaiden virallinen edustusasu. Itävallassa kansallispuku (Tracht) ja sen kevytversio (Dirndl) olivat ihan normaaleja käyttövaatteita. Ei siis ollut mitään naamiaisefektiä matkustaa junassa keskellä kesää kansallispuvussa.
(PS. Tuo Itävallan vaihto-oppilaskesä oli niin antoisa, että sen vaikuttamana avasimme kotimme Miehikkälässä 10 kertaa 4H-vaihto-oppilaille. Monta mukavaa muistelusta niistäkin.)
