Neuvolassa

Ensimmäinen muistikuvani neuvolasta on pikkuveljen rokotus. Virolahden neuvola oli tavattoman kaunis. Lapsesta se tuntui suurelta ja avaralta. Ulko-ovista avautui aulatila, muistan, että piti mennä portaita alas ja odotustila oli vasemmalla. Suurista ikkunoista tuli paljon valoa. Äiti sai rahapuun pistokkaan sieltä. Se rahapuu eli varmaan parikymmentä vuotta.

Terveyssisaren (nykyään nimitys on tietenkin sukupuolineutraalisti terveydenhoitaja) vastaanotto oli aulasta suoraan eteenpäin. Siellä haisi steriilille, samalle kuin äidin haavanpuhdistusaine. Siihen aikaan ei ollut kertakäyttöruiskuja. Muistan, miltä piikki näytti, mutta en, miltä se tuntui. Neuvolakortin viimeinen rokotusmerkintä on kolmoisrokotteen tehoste 7.7.65. Rokotusohjelmaan kuuluivat silloin kolmoisrokotteen lisäksi Calmette, isorokko ja polio. Lisäksi tehtiin tuberkuliinikoe.

Neuvolakortissa näyttää olevan aika outo terveyssisar. Muistan vain sen Talsin, jonka etunimeä en muista, mutta muistan kasvon, hahmon ja äänen. Muistan, miten ihailin häntä. Hirmuisen mukava ihminen. Mielikuvani ammattilaisesta (naisesta) liittyy tuohon muistikuvaan. Hän edusta mielikuvissani ammattilaisen prototyyppiä: asiansa osaava, hyvä kommunikoimaan, ystävällinen, asiallinen, ei liian lähelle tunkeva vaikka helposti lähestyttävä. Nyt kun ajattelen, olen omaksunut omaan opettajan ammatti-identiteettiini (toivottavasti myös toteutuvasti) lapsuuteni neuvolan tädissä ihailemiani ominaisuuksia ja toimintatyyliä.

Hauskaa oli, että vielä 85-92 omien lasteni kanssa neuvolakorteissa oli aikalailla sama formaatti.

Ajoissa

Heräsin harvinaisen pirteänä ja aloitin aamun siivoustuokiolla. Olen aina ollut iltavirkeä. Suorastaan yöihminen. Meitä on suvussa muitakin. Aivoni toimivat parhaiten klo 18:00 jälkeen. Siksi aikuislukion iltatyö oli ajoitukseltaan ihannehomaa.

Nykyään on julkisesti tunnustettu tosiasia ihmisen sisäinen rytmisyys. Tieteellistä näyttöä. Maalla aamuihminen on ollut hyvä ihminen ja illan virkku aamun torkku laiska, huono ihminen. Muistan, miten mamma pilkettä silmässä aloitti aamun vetämällä verhot syrjään ja käymällä pienillä piha-askareilla, mattoja puistelemassa tai muuta. Kylän tarkkailukoneisto noteerasi, että ajallaan herätty, hyvä. Ja mamma meni uudelleen aamu-unille. Aamuheräämisiä tuskailevalle lapselle tuo teki vaikutuksen. Että itsessään hyväksyy oman rytmin, vaikka ympäristö tukisi muuta.

Mammalta sain 10-vuotislahjaksi rannekellon. Merkki on Ontrol ja se toimii edelleen moitteetta, mihin varmaan vaikuttaa vähäinen käyttö. Pidin kelloa ranteessa pari vuotta. Sitten sain ontelosyyliä kellokäteen ja muutenkin huomasin, että olen enemmän niitä ihmisiä, jotka eivät pidä kelloa ranteessa.

Menen aina viime tipassa joka paikkaan, kuten juniin ja busseihin. Tampereellakin tiedän tarkkaan, miten monta minuuttia Koskipuiston pysäkiltä juoksee rautatieasemalle reppu selässä. Silti kovin harvoin olen myöhästynyt mistään. Haminan linja-autoasemalla, sillä vanhalla, myöhästyin kerran 10 sekuntia linja-autosta. Ne olivat perä ihmisten tulosuuntaan päin, eikä kuski huomannut mua. Joskus Kotkan töihin ehtiminen on ollut nippanappaa, jos matkan varrelle on osunut joku köröttelijä, liikennehäiriö tai autossa ollut jotain. Ei mitään pahoja myöhästymiä kuitenkaan.

Sisäinen kello kertoo aika hyvin ajan. Ällistelin ennen joulua, miten ihmeessä heräsin sisäisellä herätyskellolla. Olin näet unohtanut laittaa kellon soimaan (työasioissa ensimmäinen kerta). Lähtö oli 5:10. Silti heräsin ja ehdin. Aamu-uniselle ja tukki-nukkujalle outo kokemus. Sisäinen kello on sellainen. Yleensä se herättää minuutti-pari ennen kellonsoittoa.

Eilen kuulin radiosta, että venäläiset mittaavat matkaa ajassa. Olen aiemmin kuullut myös rapakon takana käyneeltä tuttavalta saman kokemuksen. Itsekin olen tehnyt aina niin. Tiedän tästä meiltä tarkalleen, miten pitkä aika on Lappeenrannan yliopistolle, Kouvolan rautatieasemalle, Sutelan pysäkille, Kotkan Lyskalle, Haminan ammattiopistolle. Ja matkan varrella on väliaikapisteitä.

Uppudun työn tekemiseen. Teen flow-tilassa. Aika katoaa. Ehkä siihen liittyy se, että ei tykkää kelloista. Minulla ei ole kotona yhtään kelloa seinällä. Uunin, tietokoneen ja kännykän kello riittävät. Johan niissä on kelloja riittämiin. Siihen aikaan, kun ei ollut kännyköitä, tuntui, että ihmisten rakentama ympäristö on täynnä ajan näyttäjiä. En kaivannut kelloa.

Kello on ollut tyypillinen lahja. Kymmenvuotiaalle se oli aikoinaan aikuistumislahja. Sitä on jännä miettiä, miksi vanhoille ihmisille annettiin lahjaksi kelloja. Muinaisilta 50-, 60- ja 70-vuotispäiviltä muistan, miten kelloja saattoi lahjapöydällä olla useita.